Mitä käy, kun tunteitaan epäonnistumisen pelossa tukahduttava suorittaja lähtee mentaalimatkailemaan?
Olin tullut läjäpäin kirjoja ja kursseja tankattuani siihen lopputulemaan, että myönteisiin tunteisiin olisi pyrittävä hinnalla millä hyvänsä. Koitin ajatella rakkaudellisia ajatuksia läheisistäni ja teeskennellä eläväni jo haaveilemaani elämää. Asetin mielessäni erinäisiä tavoitteita – meditoisin joka päivä kaksi tuntia päivässä, pysyttelisin läsnä jokaisen työpäivän jokaisena hetkenä. Ajattelin, että mikä voisi mennä pieleen, kun vaan suoritan tarpeeksi.
Aloin kuitenkin lopulta turhautua. Muiden meditaatioon hurahtaneiden kokemukset tuntuivat olevan rentouttavia ja suorastaan mystisiä, mutta minä olin meditaation jälkeen enemmän ahdistunut kuin ennen meditaatiota. Meditoidessani odotin sitä hetkeä, kun valaistuminen koittaisi, enkä malttanut asettua läsnäolevaksi tähän hetkeen ensinkään.
Meditoidessani odotin sitä hetkeä, kun valaistuminen koittaisi, enkä malttanut asettua läsnäolevaksi tähän hetkeen ensinkään.
Ne tilanteet, joissa pääsi syntymään häpeän tunne, lamauttivat minut usein loppupäiväksi. Mielessäni alkoi pyöriä toistuvia ajatuksia, ja tuntui, etten millään pääse eroon häpeällisen tilanteen aiheuttamasta kuormasta. Usein nuo tilanteet eivät edes olleet kovin pahoja. Saatoin esimerkiksi kysyä tai sanoa jotain, minkä mieleni tulkitsi paljastaneen tyhmyyteni, jolloin häpeän tunne valtasi kehoni.
Minusta tuli höyrykattila. Aikani jaksoin yrittää koittaa olla kiitollinen ja hymyillä, kunnes lopulta meni kuppi nurin ja heitin itkupotkuraivarit keittiön lattialla. Purin keittiön lattiaan kaiken turhautumiseni siitä, etteivät tunnetilani ja ajatukseni olleet muuttuneet sinnikkäistä yrityksistäni huolimatta.
Itkupotkuraivareissa oli kuitenkin sellainen kummallinen puoli, että niiden lopulla oloni keveni. Kärpäsestä härkäseksi kasvaneet raivarin syyt alkoivat naurattaa. Olo oli yhtäkkiä kevyt ja rento. Täytyyhän tällaisen olotilan saavuttamiseen olla jokin muukin keino kuin raivarit pikkulapsityyliin, pohdin.
Muutos alkoi luettuani Eckhart Tollen Läsnäolon voiman useamman kerran kannesta kanteen. Palasin usein kohtaan, jossa kerrotaan kärsimyskehosta sekä kehossa läsnä olemisesta. Päätin satsata kaikkeni kehossa läsnä olemiseen samaan suorittajatyyliin kuin olin muitakin menetelmiä kokeillut. Tämä menetelmä oli ahdistuneelle suorittajamielelleni juuri sopiva, vaikka en sitä vielä harjoittelua aloittaessani tiennytkään.
Kehoon asettuminen muutti kaksi asiaa mentaalimatkallani. Ensinnäkin se vei pois jatkuvan ahdistuneen pähkäilyn siitä, että mikä olisi juuri nyt tässä hetkessä kaikista eniten matkaani tukeva läsnäolon harjoite. Olin pitkään neuroottisena luullut tekeväni hyvää itselleni yrittäessäni olla läsnä väkipakolla puskien ikäviä tunteitani sivuun. Nyt minulla oli vahva ankkuri nykyhetkeen, ja mieleni tuumasi, että kehoon asettuminen on tarpeeksi selkeä ja yksinkertainen tehtävä. Lakkasin pohtimasta jatkuvaan, teenkö oikein, tunnustelin vain sisäistä kehoani. Ajatteluni väheni kuin itsestään kehoon asettuessani.
Nyt minulla oli vahva ankkuri nykyhetkeen, ja mieleni tuumasi, että kehoon asettuminen on tarpeeksi selkeä ja yksinkertainen tehtävä.
Toinen muutos tapahtui tunteideni käsittelyssä. Aloin havainnoida tunteideni liikettä kehossani. Aluksi kehoni tuntui jäykältä ja tunteideni vaihtelut vähäisiltä. Huomasin niskan jäykkyyden, epämiellyttävän kuristavan tunteen kurkussani. Kun ahdistuin jostain, tunsin rintakehäni ja vatsan alueeni jäykistyvän. Välillä sisäinen kehoni tuntui oudolla tavalla toispuoleiselta, pystyin havaitsemaan vain toisen puolen. Pysyttelin läsnä kehossani huolimatta siitä, miten epämiellyttäviksi tunteeni muuttuivat. En enää ajautunut kierteeseen, jossa mieleni alkaa voimistaa ikävää tunnetilaa.
Harjoittelun edetessä aloin havainnoida tarkempia nyansseja tunteideni liikkeessä. Ikään kuin tunteeni olisivat lähteneet pikkuhiljaa liikkeelle. Huomasin myös, että epämiellyttävien tuntemusten seassa välähti silloin tällöin mukavia tuntemuksia, joihin en ollut aiemmin kiinnittänyt ensinkään huomiota. Havahduin nopeasti epämiellyttäviin tunteisiin ja palautin läsnäoloni heti kehooni. Eräänä päivänä huomasin, että kurkkuni alue ei enää tuntunut tukahduttavalta, vaan jotenkin tilavalta, uudenlaiselta. Uutta vapauttavaa tunnetta kesti hetken, mutta olin saanut välähdyksen sen olemassaolosta.
Ymmärsin, että kehoon asettuminen vahvisti vapauttavaa tilan tunnetta. Aiemmin olin yrittänyt korjata mieleni pelkällä mielelläni ilman minkäänlaista yhteyttä kehooni. Nyt olin vahvassa yhteydessä sisäiseen kehooni, ja aloin kokeilla, miltä myönteisten tunteiden tunteminen tuntuisi. Sanoin keholleni, että mitään paineita ei ole, voimme ihan vain kokeilla, pulpahtaisiko rakkauden tunne pintaan, jos asetamme sen intentioksi. Sitten hiljennyin hetkeksi odottamaan, ja hetken kuluttua pieni varovainen rakkauden tunne alkoi värähdellä sydämeni alueella.
Pystyin tuntemaan rakkautta ja kiitollisuutta ensimmäistä kertaa moneen vuoteen.
Vau, mieletöntä. Pystyin tuntemaan rakkautta ja kiitollisuutta ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Olin vielä epävarma siitä, mitä käy, jos kohtaan oikein pahaa häpeän tunnetta aiheuttavan tilanteen. Mutta niitähän arjessa riittää, joten sain paljon paikkoja harjoitella. Innostuin Rhonda Byrnen The Greatest Secret -kirjassaan esittelemästä Welcoming practicestä. Siinä kaikki tunteet ja kokemukset otetaan avosylin vastaan. Kun häpeän tunne ilmaantui jälleen, minä levitin käteni sivuille Rhondan kehotuksesta ja totesin häpeälle, että tervetuloa kerhoon, kyllä täällä tilaa on!
