Blogin aloittaminen on ollut minulle yksi suurimmista to do -listani artikkeleista, jonka toteuttamista olen pohtinut jo monta vuotta. Ensimmäisen blogini nimi oli Onnenkapina. Pidin nimestä, ja ajattelin, että voisin purkaa siihen kaikki tapani kapinoida onnellisuutta vastaan. Blogilla oli nettisivutkin, mutten koskaan päätynyt kirjoittamaan yhtään artikkelia.
Sittemmin mentaalimatkani on edennyt ja maailmankuvani muuttunut hurjasti. Nyt bloggaan lapsuudenystäväni kanssa. Se tuntuu minusta suoranaisen ahdistavalta ja vaikealta, kun yritän samanaikaisesti kerätä itse rohkeutta ilmaista itseäni ja olla toiselle mieliksi. Voiko blogi koskaan olla meidän molempien näköinen, vai onko se blogi, jossa kaksi ihmistä kirjoittavat omaa bloginsisäistä blogiaan, pohdin blogia aloittaessamme.
Päätin, että kerron ystävälleni fiiliksistäni näyttämällä tämän tekstin. Epäilin, ettäi saisin aikaan vahvan häpeäreaktion itsessäni, mutta samalla koin, miten tärkeää on olla raatorehellinen. Raatorehellisyydelle on muuten englanninkielinen termikin, radical honesty, mutta mainittakoot, että en ole tutustunut tarkemmin siihen, mitä tuo termi tarkalleen ottaen tarkoittaa. Tässä yhteydessä raatorehellisyys tarkoittaa rohkeutta olla avoin ja rehellinen silloin kun tarve on, ei kaikkien luurankojen päästämistä vapaaksi kaapista.
Blogin kirjoittamista aloittaessa mukaan hiipi tuttu kierre – lähden mukaan uuteen juttuun innolla kuuntelematta tunteitani ollenkaan. Jossain kohtaa huomaan, etten jaksa tai halua jatkaa. Sitten joko pakottaen pusken eteenpäin tai koen loputonta häpeää siitä, ettei minua huvittanutkaan. Nyt koitan kolmatta vaihtoehtoa, huomioida tunteeni ja tehdä tekemisestä itselleni mieluista ja iloa tuottavaa.
Minua vaivaa se, että kaikki keinot, jota hyödynnän omassa mentaalimatkailussani, ovat jonkun toisen keksimiä. Toki niihin tulee oma vivahteeni, kun pyörittelen niitä päivästä toiseen. Mitä uutta sanottavaa minulla oikein on? Ehkä jotain omaa, raatorehellistä ja haavoittuvaista. Ehkä sellaisia keskusteluja, joita käyn avoimen kiinnostuneena puhelimessa milloin kenenkin kanssa.
Toivoisin, että kuka tahansa voisi suoraan lukea blogista, että näin tekemällä asiat järjestyvät. Mutta koomistahan tässä on se, että kaikki on jo niin kuin pitääkin. Ei ole mitään, mitä tarvitsisi tehdä tai oppia. Senkun vaan on.
Ei ole mitään, mitä tarvitsisi tehdä tai oppia. Senkun vaan on.
Ja sitten jotenkin me ihmiset onnistutaan tekemään olemisesta niin suunnattoman vaivalloista. Ei olla tyytyväisiä, koska naapurin Jani-Petterillä sattuu tänään olemaan punainen paita päällä. Ollaan naama nutturalla, koska työkaveri ilmaisi epäsuorasti tyytymättömyytensä meidän tekemisiimme. Ja surraan maailman tappiin asti, kun emme saaneet juuri sitä elämää, jonka halusimme. Siitä se minunkin mentaalimatkakin sai alkunsa, kun en ollut tyytyväinen elämääni. Nyt olen, vaikka mikään ei oikeastaan ole muuttunut. Teen arjessani samoja asioita kuin aina ennenkin, nykyään vaan hymyillen enemmän.
Minusta tuntuu, että paras oppi, jonka olen omalla mentaalimatkallani saanut, on se, että pitää olla valmis haistamaan ja maistamaan kuollut rotta. Tämä opetus liittyy häpeän kokemuksiin, joita minulla on vaikka muille jakaa. Olen hävennyt itseäni koko ikäni, ja nyt kerron sen blogissamme kokeakseni hieman lisää häpeää. Mutta kun ymmärsin, että tunteiden on annettava tuntua, ihan oikeasti tuntua, alkoi oloni helpottaa. Kun koin oikein pahaa häpeää, kuvittelin oksentavani omien vajavaisuuksieni vuoksi. Sen sijaan, että olisin tuntenut lisää häpeää, häpeän tunteet alkoivat hävitä kuin savuna ilmaan. Omassa kehossani oleminen alkoi tuntua hassulta ja elämä kuin lahjaksi saadulta. Minä itse olin se kuollut rotta, joka minun oli uskallettava kohdata.
Jos nyt sitten koet myötähäpeää, esimerkiksi tästä blogista, tai mistä tahansa muusta asiasta toisessa ihmisessä, muistutan sinua, että silloin et ole hyväksynyt kaikkea itsessäsi. Jos hyväksyt itsesi täydellisesti, ei ole tarvetta hävetä toisiakaan ihmisiä. Olen kokenut paljon myötähäpeää, hävennyt varmaan enemmän muita ihmisiä kuin itseäni. Mutta onpa ollut ihanaa kohdata ihmisyys muissa kanssakulkijoissa, vajavaisuudet ja puutteet, onnistumiset ja naurut, aidosti häpeilemättä.
Mentaalimatkailussa on paljon kaikenlaista kiehtovaa, joka voi auttaa sinua tutustumaan siihen, miten ihmeellinen ja arvokas olet. Tämä blogi on kahden ihmisen rehellinen näkemys siitä, miten meidän jokaisen ihmisen elämässä voi olla rakkautta ja iloa olosuhteista riippumatta.
Oletko sinä (raato)rehellinen itsellesi ja muille?
Psst! Jos yhtään epäröit omaa suurenmoisuuttasi, pistä lukulistalle Mike Dooleyn Notes from the Universe -kirjat. Jälleen kerran tarjottelen englanninkielistä materiaalia, pahoittelut siitä. Helppolukuisia nuo kirjat kuitenkin ovat ja saavat minut aina naurahtamaan elämän hupsuudelle. Näitä hauskoja viestejä universumilta on saatavilla myös sähköpostiin tarjoiltuna täältä.
