Meidän arvokkuuttamme mitataan jatkuvasti erinäisillä mittareilla. Pärjäämmekö koulussa, urheilemmeko tarpeeksi, suoriudummeko töistä keskinkertaista paremmin… Hukumme arviointien, arvosanojen ja arvostelun suohon. Kun meitä arvioidaan jatkuvaan, alamme linkittää myös omanarvontuntomme siihen, millaisena meidät nähdään ulkopuolelta arvioituna.
Onko arvokkuutesi kiinni sinua ympäröivistä olosuhteista?
Kun asiat sujuvat hyvin, tunnemme olomme arvokkaaksi. Mutta kun jokin menee nenilleen, ottaa se samoin tein omanarvontuntomme päälle. Meillä saattaa myös olla raja, johon arvokkuudentuntomme rajoittuu. Voimme kokea olevamme kiitoksen arvoisia autettuamme ystävää auton korjauksessa. Mutta samalla saatamme kokea, että emme ansaitse kokea tulla romanttisesti rakastetuksi elämässämme.
Kaiken arvioinnin lopputulemana teemme asioita elämässämme huutaen tuuleen “rakastakaa minua, pliis, sain tämänkin projektin vietyä etuajassa maaliin”!
Omaa arvokuutta metsästämässä
Minä olen ollut kova opiskelemaan ja tekemään työtä – pyörimään oravanpyörässä. Todellakin olen hetkittäin kokenut itseni aikaansaavaksi ja arvokkaaksi. Olen tosin joutunut kummallisen tilanteen äärelle henkisen harjoittelun aloitettuani. Sen sijaan, että soimaisin itseäni tekemättömyydestä, soimaan itseäni liiasta tekemisestä. Että pitäisi olla henkisempi, ymmärtää, että elämä ei ole pelkkää materialismia. Huh huh, ja kattia kanssa. Siinä se nähdään, että mikään ei ole itselle riittävän hyvä, en vaan voi rakastaa itseäni juuri tällaisena, juuri tässä tilanteessa, kun kaikki tuntuu perin keskeneräiseltä.
Ja jösses, miten meille syötetäänkään tällä hetkellä aatetta siitä, että meidän on tunnettava itsemme oikein arvokkaiksi, jotta manifestoimme hyviä asioita elämäämme. Kierre on valmis. Tänäänkään en voittanut lotossa, varmaan juuri sen vuoksi, etten tuntenut itseäni tarpeeksi arvokkaaksi. Ehkä koko arvokkuuden ajatuksen voisi heivata ikkunasta pihalle ja olla vaan?
Arvokkuudesta tuli myös mieleeni ensimmäinen kerta, kun marssin moottoripyöräilykamppeet niskassa paikalliseen S-markettiin. Yhtäkkiä nuoretkin moikkasivat minulle, ja mummot tuijottivat minua hämmentyneenä. Tuollainen lettipää noissa varusteissa. Minä koin, että no, nyt minua sitten arvostetaan. Varusteista se vaan oli kiinni. Mutta entä tavallisuus, eikö sekin ole mittaamattoman arvokasta? Se, että me ylipäänsä olemme täällä, juuri meidät on valittu kokemaan tämä kokemus materiaalisessa maailmassa, pohdin.
Ulkopuolinen arvostus ei tule koskaan tyydyttämään meitä
Hyväksymme rakkautta elämäämme sen verran kuin olemme valmiita itse itsellemme antamaan.
Siinäpä se. Jos olemme sitä mieltä, että olemme riittämättömiä, harvoin mikään määrä rakkautta, kunniaa ja kiitosta ulkopuolelta saa meitä tuntemaan oloamme riittäväksi. Usein saatamme ohikiitävän hetken paistatella kiitoksen ja kunnian valossa, mutta seuraavana päivänä etsimme jälleen uutta rakkauden lähdettä.
Ja kyllähän se niin menee, että kaiken, minkä on elämässään saanut, tulee myös menettämään. Kyllä se päivä koittaa, kun meitä ei ole enää olemassakaan ja kaikki kerryttämämme omaisuus leijuu tomuna avaruudessa. Tällä hetkellä se kaikki vaan tuntuu niin hemmetin tärkeältä.
Kun linkitämme oman arvomme ulkoisiin tapahtumiin elämässämme, saatamme tuumailla esimerkiksi seuraavaa:
- Työpanostani ei arvosteta.
- Minulla ei ole mitään arvokasta sanottavaa.
- En ole päässyt elämässäni niin pitkälle, kuin olisi pitänyt.
- Olen arvoton, koska en ole mennyt naimisiin, hankkinut omakotitaloa, tehnyt hyväpalkkaista työtä, saanut lapsia, hankkinut kymmentä inspiroivaa harrastusta, elänyt kiiltokuvaelämää.
- Tuhlaan aikaani kaikenlaiseen joutavaan, mikä tekee minusta arvottoman.
Kun oma arvomme on sidoksissa elämämme tapahtumiin, meillä on taipumusta myös arvostella muita. Jos rakastamme itseämme täysin, ei meillä ole tarve arvostella muitakaan.
Anna arvottomuuden kokemukselle kyytiä ja ala elää
Elämä itsessään on mittaamattoman arvokasta. On varsin hienoa, että juuri meidät on valittu tallaamaan tätä kivipalloa juuri nyt.
Keräsin omasta elämästäni ideoita, joilla omalle arvottomuuden kokemukselle voi antaa kyytiä:
- Päiväkirja. Kirjoita kokemuksistasi, jolloin muovaat tarinaa, jota kerrot itsestäsi. Voisivatko pienetkin tapahtumat elämässäsi olla hauskoja, kun niistä kirjoittaa? Tai voisimmeko uittaa arvottomuuden kokemusta tuottavat häpeän tunteet myötätunnossa?
- Radikaalin hyväksynnän harjoittaminen. Ota kaikki vastaan niin avoimin sydämin kuin ikinä osaat. Harjoittele tätä meditoimalla tai muilla mindfulness-harjoitteilla.
- Universumia ei kiinnostele, miten “arvokas” olet toisten mielestä. Arvokkuus on subjektiivinen kokemus, ja jos muut arvostelevat sinua, voin vannoa, että he arvostelevat itseäänkin. Ota siis rennosti ja anna itsellesi lupa nauttia elämästä.
- Tee kiitollisuusharjoituksia. Aamulla, kun heräät, poimi mieleesi kolme asiaa, joista olet kiitollinen. Toista sama illalla.
- Arvosta ja auta muita. Jos on vaikeutta nähdä itsessäsi hyviä arvokkaita puolia, ala nähdä niitä muissa. Onpa eriskummallisen hienoa, millaisia erilaisia ihmisolioita tällä pallolla liikkuukaan.
- Tsekkaa, tuottaako sosiaalisen median ynnä muun median kuluttaminen sinussa arvottomuuden tunteita. Jos näin on, voisitko heivata sovellukset puhelimesi perimmäiseen nurkkaan vähäksi aikaa ja keskittyä ihan johonkin muuhun?
- Ja jälleen se sama ohje, jonka taidan antaa jokaisessa postauksessani – sukella kohti arvokkuuden kokemusta. Anna sen tuntua kehossasi niin syvällä kuin se on tuntuakseen. Tunnustele, makustele, fiilistele. Huomaa, kuinka arvottomuuden kokemus alkaa muuntua.
Mielestäni ehdotonta itsensä arvostamista on se, että ottaa vastaan kaikki tunteet ja kokemukset, joita elämässä vastaan tulee. On läsnä itsensä kanssa, tuli mitä tuli. Jos siis vielä tämän postauksen luettuasi tunnet itsesi arvottomaksi, älä nyt ainakaan arvostele itseäsi siitä, että tunnet olosi arvottomaksi. Ihan kelpo tunne se on siinä missä muutkin, ei siitä tarvitse väkipakolla yrittää eroon päästä.
Kun kävelet kauppaan sisään omana itsenäsi, juuri sellaisena kuin olet, lupaan katsoa sinua arvostavasti. Muttakun muttakun olen tällainen ja tuollainen… Ei mitään muttia!
