“Se on yhteistä pomossa ja rengissä, ei elämästä selviä hengissä.”
Osallistuin yhteismeditaatioon läppäriltäni muutama ilta sitten. Laitoin kuulokkeet korville ja laput silmille, syvennyin meditaatiossani keskittymään tyhjyyteen, ikuisuuteen, universumiin ympärilläni. Tunsin vapautta, kun laskin irti arjen aherruksesta. Hetken kuluttua minut valtasi kuitenkin pelottava tunne siitä, että saattaisin hetkenä minä hyvänsä irtaantua kehostani ja jättää maallisen maailman taakseni. Entä jos kaikki päättyykin tähän, jos sydämeni lakkaa lyömästä, ja kohta minua ei ole enää?
Olen pohtinut kuolemaa usein mentaalimatkan aloitettuani. Kuolemasta ja sen jälkeisistä tapahtumista puhuminen tahtoo herkästi saada uskonnollisen sävyn, mutta siitä tässä ei nyt ole kyse. Eikä tarkoitus ole ketään pelotellakaan, vaan pikemminkin luoda turvallinen tila, jossa pysähtyä pohtimaan elämän mysteeriä.
Luulen, että meditaatiossa kohtaamani kuolemanpelko oli tienviitta. Vinkki siitä, että jotta elämän mystisyyden voi kokea täysillä, on oltava valmis laskemaan irti kuolemanpelostaan – käytännössä siis toteamaan, että olen valmis kuolemaan vaikka heti.
Tutkin pelkoa tarkemmin meditaatiota seuraavina päivinä. Huomasin, että vielä kuolemaa enemmän minua karmii ajatus siitä, että jään jonkinlaiseen silmukkaan – luulen herääväni ja kaikki vaikuttaa normaalilta, kunnes herään toisen kerran tajutakseni, että ensimmäisellä kerralla en herännytkään oikeasti. Lopulta ajatussilmukka päätyy kysymykseen siitä, että mistä edes tiedän olevani olemassa.
Niin, mistä sen sitten oikein tietää, että on olemassa? Siitäkö, että sormenpäitä kirvelee, kun tulee ulkoa kirpeästä pakkassäästä? Vai siitä, että kuulee sydämensä sykkeen ja tuntee kehon rauhallisen hengityksen? Emme kuitenkaan aina keskity näihin fyysisiin tuntemuksiin, luotamme vain niiden olevan edelleen olemassa, kun kiinnitämme huomiomme niihin uudelleen.
Jokin saa elämän näyttämään lineaariselta ajanjaksolta, asiat ympärillämme tuntumaan hyvin loogisilta ja perusteltavilta. Mutta mitä voimme oikeasti sanoa tietävämme?
Etääntyminen kuolemasta
Pohdin, onko yhteiskuntamme ajautunut etäälle kuolemasta. Kuolema ei välttämättä juuri ole läsnä elämässämme. Vanhukset ovat suljettuna vanhainkoteihin, eikä kuolemasta juuri edes keskustella. Samaan aikaan ihannoimme nuoruutta, ostamme kalliita seerumeita otsajuonteideme tasoittamiseksi ja sorrumme suoranaiseen ikärasismiin. Vanhuuden mukanaan tuoma elämänviisaus ei tunnu olevan käypää valuuttaa tämän hetken markkinoilla.
Omien mystisten kokemusteni perusteella olen alkanut tulla siihen lopputulemaan, että tietoisuus jatkaa olemassaoloaan kuoleman jälkeenkin. Energia vain muuttaa muotoaan, eikä tietoisuus itsessään varsinaisesti kuole. Olemme kaikki yhtä, jokainen meistä on universumin mahdollisuus havainnoida elämää maallisessa maailmassa.
Olemme matkallamme unohtaneet, mistä olemme kotoisin, ja siten samaistuneet fyysiseen kehoomme. Rakensimme minuutemme haurastuvan ja kuolevaisen fyysisen olemuksemme varaan, jolloin on luonnollista pelätä kehomme ja sen myötä minuutemme katoamista.
Eckhart Tolle toteaa kirjassaan Läsnäolon voima, että kaikki pelko on pohjimmiltaan kuolemanpelkoa. Loppupeleissä pelkäämme sitä, että minuudellemme käy jotain. Mutta pelosta on laskettava irti ennemmin tai myöhemmin, sillä fyysiseen samaistunut minuutemme on aina hauras, altis epäonnelle.
Pelkäämmekö kuolemaa vai elämää?
Kuolemanpelon kohtaaminen meditaatiossani sai minut tutkimaan arvomaailmaani tarkemmin. Darryl Anka muistuttaa minua usein Basharia kanavoidessaan siitä, että meidän jokaisen on tärkeää seurata intohimoamme. Elämä antaa kyllä vinkkejä siitä, minne meidän kannattaa kulkea. Toki ylipäänsä voi kysyä, onko millään elämässämme varsinaisesti kovinkaan suurta merkitystä, jos lopputulema on kuitenkin jokaisella sama. Oli miten oli, elämä on ainutkertainen tilaisuus kokea maallista maailmaa.
Oli miten oli, elämä on ainutkertainen tilaisuus kokea maallista maailmaa.
Kyyneleet valuivat silmistäni, kun kuulin Ram Dassin sanovan ennen hänen kuolemaansa kuvatussa Netflix-lyhytelokuvassa, että me olemme täällä saattamassa toinen toisemme kotiin.
Toivottavasti en pelästyttänyt sinua lukijamme. On tärkeää pysähtyä joskus kuoleman äärelle – tiedostaa kaiken väliaikaisuus. Mutta ennen kaikkea toivon, että uskallamme elää sen lyhyen ajan, joka lopulta jää viivaksi hautakiveen syntymä- ja kuolinhetken väliin.
